PROGRAM NOTE IN FINNISH:

images, hommages on sarja miniatyyrimuotoisia kunnianosoituksia muutamille taiteilijoille, joiden teokset ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen; toki monia muitakin olisi voinut kuulua joukkoon. Halusin välttää musiikillisten tyylilainojen käyttöä, joten alusta alkaen päätin jättää säveltäjät kokonaan tämän sarjan ulkopuolelle. Valitsin miniatyyrieni kohteiksi abstraktin kuvataiteen edustajia ja viime vuosisadan merkittäviä tarinankertojia – tai oikeammin eräitä heidän teoksiaan. Nämä eivät siis ole muotokuvia kuuluisista taiteilijoista, vaan henkilökohtaisia, vapaalla kädellä piirrettyjä musiikillisia välähdyksiä niistä maailmoista, joita heidän taiteensa levittää koettavaksi.

Albersin töissä abstrakti ajattelu ilmenee hyvin paljaana: Kunnianosoitus neliölle –sarjaan kuuluu kymmeniä värivariaatioita kolmesta neliösommitelmasta (jotka nekin ovat toistensa variaatioita), ja neliöiden sijaan sarjan todelliseksi kohteeksi nouseekin väriyhdistelmien loputtomuus. Mondrianin teoksissa on samaa askeesia: valkoisella pohjalla mustien vaaka- ja pystysuorien linjojen verkostoon sijoittuu muutamia harkittuja värineliöitä. Malevichillakin on kuuluisat neliönsä, Musta ja Valkoinen, mutta myös ”suprematismeiksi” kutsumiaan tauluja, joissa erilaiset selkeärajaiset suorakulmiot, kiilat ja kaaret muodostavat dynaamisia asetelmia. Monissa Kandinskyn töissä muoto- ja värikirjo on edellisiä laajempi, muodot venyvät ja kaartuvat eivätkä aina ole selvärajaisia, samoin värit liukuvat ajoittain toisiinsa. Pehmeärajaiset, ikään kuin kelluvat värikentät ovat Rothkon myöhäistuotannon ydin. Pollockin roiskemaalauksissa taas värit ovat sekä erillään että yhdessä: väriroiskeista ja -viiruista muodostuu tiheä monikerroksinen verkosto.

Parhaissa tarinoissa todellinen ja epätodellinen kohtaavat jollakin kiehtovalla, määrittelyä pakenevalla tavalla. Ihmiselämän unenomaista yöpuolta edustaa luonnollisesti Kafka. Myös Harms on lyhyissä tarinoissaan vähintään yhtä raadollinen, mutta samalla avoimen absurdi (eräänkin tarinan minä huvitti itseään katselemalla ikkunasta putoilevia mummoja, kunnes kyllästyi). Calvinolla ja Borgesilla mennyt ja nykyinen, tapahtunut ja kerrottu toistuvasti risteävät: niinpä Calvinon ritari voi olla olemassa vailla ruumista, pelkällä tahdonvoimallaan, ja Borgesin puutarhassa tapahtuvat historian kaikki ajat yhtaikaa, on vain löydettävä oikea polku. Kundera puolestaan tuntuu kirjoittavan todellisen kohtaamisen mahdottomuudesta: esimerkiksi ihmiset rautaesiripun eri puolilta samalla kertaa sekä tapaavat että ohittavat toisensa.