Commissioned by Tampere Philharmonic Orchestra.

Premiered by Tampere Philharmonic Horn Quartet (Ismo Ponkala, Pasi Tiitinen, Jouni Suuronen Timo Ruskeepää) and Tampere Philharmonic Orchestra, cond. Ernest Martinez Izquierdo. Tampere April 15th, 2011.

PROGRAM NOTE [IN ENGLISH]

valoa vasten aika on konsertto käyrätorvikvartetille ja orkesterille. Idean säveltää tällaiselle kokoonpanolle sain Schumannilta: kuunneltuani hänen Konzertstück:insa syntyi vahva ajatus siitä, että tuollainenhan täytyy tehdä… Tietoiset yhtäläisyydet Schumannin kanssa jäävät kuitenkin kokoonpanon samankaltaisuuteen – tosin jätin orkesterista käyrätorvet kokonaan pois, toisin kuin Schumann, korostaakseni kvartetin solistista roolia.

Konsertoiva kamarimusiikki, jossa konsertonomaisesti solistiksi nousee jokin soitin tai soitinryhmä vuoron perään kokoonpanon sisältä, on minusta kiinnostava asetelma, jollaista olen käyttänyt jo useammassakin aiemmassa teoksessani. Nyt solistikvartetti on oma yksikkönsä orkesterista erillään, mutta tietty kamarimusiikillisuus on silti läsnä: sooloja, siis ”yksin soittamista”, ei sanan varsinaisessa merkityksessä teoksessani juuri ole, vaan äänessä on koko nelikko lähes kaikissa käyrätorvipaikoissa, ja asiat siirtyilevät kamarimusiikillisesti soittimelta toiselle hyvinkin tiuhaan. Näin kvartetista kukaan ei nouse ”pääsolistiksi”, vaikka perinteitä kunnioittaen olenkin yleensä sijoittanut matalimmat äänet nelostorvelle.

Teoksen otsikkoa en oikeastaan osaa – enkä halua – selittää. Se ei sisällä arvoitusta ratkaistavaksi, se kertoo vain jotain teoksen alkumielikuvista (vaikka sainkin otsikon muotoilluksi vasta viikkoa ennen esitystä). Luonnonvalo lukemattomine sävyineen on mielestäni loppumattoman kiehtova ilmiö; sen hienoudet huomatakseen on pysähdyttävä, vain katsottava. Sama pätee ääniin ja musiikkiin – on vain kuunneltava. Aika puolestaan on musiikin ja kaiken olemisemme peruselementti; musiikissa aika on mielestäni ennen muuta ”kokemusaikaa”, joka määrittyy ensisijaisesti tuntemuksina, muistikuvina, odotuksina musiikin kunakin hetkenä, eikä niinkään kellon tasapitkinä sekunteina.

Otsikon sanamuodosta olen kiitoksen velkaa kirjailija Göran Tunströmille, joka kirjassaan Talvimatka Intiaan kuvaa, kuinka ”projektit”, kunnianhimoiset ja suuret pyrkimykset ”ajan mittaan sulkevat pois pienet havainnot, ne merkityksettömät tiedonannot, joita sade ja sumu jättävät puunrunkoihin” Tällaisia pieniä havaintoja hän vertaa palapeliin:“Ensiksi on palapeli saatava kokoon, sen jälkeen, niin minä kuvittelen, voi ryhtyä tarkastelemaan yksittäisten palojen muotoja ja värejä, nostaa niitä valoa vasten, kumartua telttatuolissa, -- ja verkkaisesti, urakoimatta, todeta niiden olemassaolo.”

Konserton säveltäminen muodostuu helposti Tunströmin tarkoittamaksi ”projektiksi”, mutta sen kuuntelemisen ei tarvitse sitä olla. Palapeli on koossa, nyt on aika tarkastella sitä ”…verkkaisesti, urakoimatta…”