Commissioned by Parainen Organ Music Festival. Premiered by Kari Vuola, organ.

PROGRAM NOTE

pyhän värit on viisiosainen urkuteos, jota voisi luonnehtia ”liturgiseksi meditaatioksi”. Teos ei varsinaisesti ole messumusiikkia, mutta sen aihepiiri on liturginen: evankelis-luterilaisen kirkon viisi liturgista väriä - violetti, punainen, musta, vihreä ja valkoinen - saavat kukin oman musiikillisen käsittelynsä ja tulkintansa. Meditaatiolla tarkoitan tässä yhteydessä ensisijaisesti mielen hiljentymistä, keskittymistä ja kuuntelemista; musiikkikin on paikoin hiljaista ja pysähtynyttä, mutta toisaalla hyvinkin voimakasilmeistä tai liikkuvaa.

Värit voivat tunnetusti saada hyvin monenlaisia merkityksiä asiayhteydestä riippuen. Niinpä esimerkiksi punainen ja vihreä tarkoittavat aivan eri asioita päivänpolitiikassa kuin autokoulussa – tai kirkossa. Olenkin kuhunkin osaan liittänyt raamattusitaatin eräänlaiseksi alaotsikoksi tai motoksi, mielen suuntaamiseksi teoksen kannalta olennaiseen. Otsikon sijamuoto on myös tärkeä: värit sinänsä eivät ole pyhiä, vaan asiat, mistä ne kertovat.

Violetti ("...etteivät paastoamistasi näkisi ihmiset, vaan sinun Isäsi, joka on salassa...") on odotuksen, hiljentymisen sekä paaston ja katumuksen väri, joka liittyy adventti- ja paastonaikoihin. Oikea paasto ei ole suurieleistä eikä –äänistä, niinpä musiikkikin on tässä kohdin hiljaista ja hitaasti hengittävää. Siinä on silti jännitteitä; paaston odottava keskittyneisyys heijastuu musiikkiin ennen kaikkea tiettynä kirpeytenä, joka läpäisee muuten tummasävyistä ja pelkistettyä ilmaisua.

Punainen ("...sillä Herra, sinun Jumalasi, on kuluttava tuli...") puolestaan on Pyhän Hengen, tulen, veren ja marttyyrien väri, jota käytetään Tapaninpäivänä, helluntaina ja pyhäinpäivänä. On kyse voimakkaista, dynaamisista, vaarallisistakin asioista, niinpä myös musiikki on hellittämättömän liikkuvaa ja soinniltaan jännitteistä.

Musta ("Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?") on käytössä vain pitkäperjantaista pääsiäislauantaihin: se on kuoleman ja surun väri. Perinteen mukaisesti ”pitkäperjantaina urutkin kirkossa vaikenevat”, mutta alusta asti minulle oli selvää, että sävellettäviin väreihin kuuluisi myös musta; neliosaisena sarja olisi tuntunut vajaalta. Pitkäperjantaihin dramaattiset tapahtumat ovat kirvoittaneet eri aikoina paljon voimakaseleistä passiomusiikkia valitushuutoineen ja tuomion pasuunoineen, mutta eikö surun todellinen mustuus ole ihmisen voimattomuudessa, turtuneessa pysähtymisessä lopullisen edessä?

Vihreä ("...pienin kaikista siemenistä...") symboloi uskoa, kasvamista ja arkea, ja niinpä vihreä onkin käytössä suuren osan kirkkovuodesta juhla-aikojen ulkopuolella. Kertomus sinapinsiemenestä on uskon – ja myös kasvun kuva: pienistä aluista kasvaa jotain uutta, isompaa ja usein odottamatonta. Tämän musiikillinen kuva on pienten melodiaitujen kiemurtelu sormioilla; ne kasvavat, muuntuvat ja liittyvät toisiinsa eri tavoilla, muodostaen yhä rikastuvan verkoston.

Valkoinen on pyhyyden, puhtauden, ilon ja suuren juhlan väri. Se on käytössä mm. jouluna ja pääsiäisenä. Tässäkin vastakohtaiset kuvat kohtaavat: yhtäällä kuvaraamatun enkelparvet trumpetteineen (kuten Bachin Jouluoratorion alussa), toisaalla yön hiljaisuudessa tapahtuneet ihmeet…